Inari

Lukuaika 9 minuuttia

Julkaistu 01.08.2016 - 19:11.

Jaa:

Lapin luonto jättää ihmiseen pysyvän jäljen, sellaisen, josta ei edes halua päästää irti. Varsinkin Lapin kohteita valittaessa kärsimme runsaudenpulasta – eri vuodenaikoina on niin paljon nähtävää laajalla alueella, että on vaikea ensin kohdentaa kolmipäiväinen retki johonkin tietylle alueelle. Valitsemme kohteeksemme Inarin-seudun, ja siltikin liikumme satojen kilometrien laajuisella alueella, niin kuin paimentolaiset ikään.

Ensimmäinen asutus Inarin seudulle on tullut Kuolan niemimaan kautta Jäämereltä heti jääkauden jälkeen. Paimentolaisuuden kehittyessä poronhoidosta tuli saamelaisten merkittävin elinkeino. Samat asuinpaikat ovat olleet käytössä kivikaudesta nykyaikaan ja ne vaihtelivat sään ja vuodenajan mukaan.

Inarinjärvi on ollut tärkeässä roolissa alueen saamelaisväestölle. Päätämme aloittaa kierroksemme yhdeltä se tuhansista saarista, Ukonsaaresta. Tältä pyhältä seitasaarelta kuljemme länteen ja hyppäämme jokiveneeseen Lapin erämaita halkovalle Lemmenjoelle, johon on sen kauniista nimestä huolimatta hukkunut monta unelmaa. Kultalegendojen ja könkään jälkeen kipuamme vielä Pyhälle-Nattaselle, tunturille, jota jumalten vuoreksikin kutsutaan.

Ukonsaari

Yövymme pienessä mökkikylässä Inarinjärven rannalla. Aamulla olisi nukuttanut, mutta ei auttanut, Inarin satamassa tuli olla kymmeneltä. Pohjoistuuli tervehtii, kun kävelemme rantaan. Selän takana siintää Ukonsaari. Näytti että se kellui, kun lämpötilaerot loivat järven pinnalle kangastuksen. Kohta vuosien odotus palkittaisiin – käynti Ukonsaarella olisi kummallekin ensimmäinen.

Saamenmereksikin kutsutulla Inarinjärvellä on noin kolmetuhatta saarta ja luotoa, mutta erikoisin niistä on Ukonsaari eli Ukonkivi. Kallellaan olevaa vinokolmiota muistuttava saari on pyhä seita, vanha saamelaisten palvontapaikka, jolta haettiin metsästys- ja kalastusonnea tai hyviä tuulia. Sen louhikkoisten rinteiden onkaloihin on tuotu uhrilahjoina riistaeläinten luita ja sarvia. Palvonta väheni 1600- ja 1700-luvuilla, jolloin kirkko alkoi aktiivisesti hävittää seitoja.

Kun lähestymme Ukonsaarta veneellä, sen ylväs profiili nousee yhä uhkaavampana eteemme ja voi hyvin ymmärtää, miksi paikka on kohonnut pyhän maineeseen. Turisteja varten tehdyt portaat Ukon huipulle tuntuivat hieman pyhäinhävistykseltä. Miksei paikka olisi voinut olla vain alkuperäisessä asussaan?

Kun Reetta kävi vuosia sitten ensimmäistä kertaa Inarissa, oli lokakuun loppu, kaamos juuri alkanut. Inarinjävi oli jäässä mutta vielä lumeton, ja täysikuu kimmelsi kuunsiltaa pitkin. Ukonkivi kohosi mystisenä jäätyvän järven keskellä. Sen jälkeen paikka on kutsunut aina voimakkaasti luokseen. Mutta nyt kun vihdoin olemme täällä, tulee jostain syystä sellainen tunne, että olemme paikassa, jonne emme ei kuulu. Vai puuttuuko kuvasta nyt jotain?

Kuva: EPA/ Antti Huttunen

Päätämme kaivaa taas taskuistamme pähkinöitä ja suklaata. Niistä saavat osansa omien suidemme lisäksi kiven kolot, kun koitamme lepyttää paikan henget. Asetumme makaamaan erään luolan suuaukolle, kielekkeen alle sammalpedille, ja juttelemme hiljaa. Liekö verensokerimme nousun vai ruokauhrien ansiota, mutta raskas tunne helpottaa ja tunnemme olevamme taas tervetulleita saarelle. Päätämme kuitenkin olla koluamatta luolia sen enempää, vaan nousemme takaisin veneelle ja sanomme Ukolle hyvästit. Vasta kun olemme jo melkein rannassa, Reetta huomaa, että hänen vyöllään keikkuneen tuplapuukon poronluuta sisältänyt pikkupuukko on poissa. Menemme läheiseen matkamuistomyymälään etsimään vastaavaa puukkoa tilalle. Paikan myyjä, saamelaisnainen, nauraa veikeästi kun kerromme mihin puukko hävisi. “Jos ei ota Inari niin ottaa Ukko”, hän nauraa ja lisää, että puukko löytynee seuraavalla reissulla, jos lahjat ovat olleet Ukon mieleen.

Illalla mietimme päivän tapahtumia ja lämmitämme saunan. Vilvoitellessamme ulkona alkaa taivaalla tapahtua: repolaiset nousevat vihreänä viuhkana Inarijärven ylle ja valaisevat taivaan ja Saamenmeren tumman pinnan. Tästä päättelemme, että lahjamme on hyväksytty. Lapin luonto tarjoaa meille siitä kiitokseksi elämyksen, jota niin moni tänne varta vasten tulee etsimään – jopa maailman toiselta puolelta asti.