Lemmenjoki
Toinen päivä Inarissa on sään puolesta ensimmäistä lempeämpi ja niin oli kohteemmekin. Lemmenjoen Njurkulahdessa meitä odottaa pitkä jokivene ja kuten myöhemmin retkellämme paljastuu, varsin kokenut venekuskimme. Tervehdykset vaihdettuamme pakkaamme tavaramme kyytiin ja aloitamme matkan kohti yläjuoksua.
Huomaamme, että tämänkin veneen nimi on Petronella. Legendaarinen Lapin kultakenttien kaunotar, nuori hollantilaisnainen Sylvia Petronella van der Moer, saapui pohjoiseen monien mutkien ja taloudellisten vaikeuksien saattelemana. Petronella sulatti kullankaivajien sydämet loppukesällä 1949 ja oli myös läsnä kun kullankaivajien liittoa perustettiin. Nainen karkoitettiin kuitenkin maasta lyhyen oleskelunsa jälkeen muun muassa maksamattomien hotellilaskujen vuoksi, eikä hän koskaan palannut enää Suomeen – paitsi kuoltuaan. Petronelllan tytär sirotteli osan hänen tuhkistaan tänne Lemmenjokeen. Mystisestä Petronellasta on kasvanut kullankaivajien rakastama legenda, jonka mukaan on tehty lauluja ja nimetty ravintoloita, kukkuloita ja lukuisia veneitä, kuten tämänpäiväinen puinen paattimme.
Melko nopeasti lähdön jälkeen Petronella kaartaa rantaan ja jalkaudumme ihailemaan perinteistä saamelaista pihapiiriä: Kaapin Jounin kenttää. Kaapin Jounin piha kertoo monimuotoisesta saamelaisesta elämäntavasta, ajasta, jolloin alettiin siirtyä kiinteään asumiseen. Tila on saamelaisille tärkeä; viimeinen suvun edustaja muutti pois keväällä 2004 ja nyt tila on nyt suojeltu. Jounista puolestaan kerrotaan, että hänellä oli tulijan ovdâsâš eli etiäinen, joka ilmestyi jonkin aikaa aikaisemmin kuin henkilö itse todellisuudessa. Kaapin Jounin etiäinen ilmaantui aina vuorokautta ennen miehen kotiinpaluuta ja oli niin täsmällinen, että vaimo saattoi keittää kahvin valmiiksi miestään varten.
Alamme jotenkin imeytyä tähän maisemaan, tarinoihin ja luonnon taianomaisuuteen. Tänne on tultu aikoinaan etsimään rikkauksia ja kultaa, mutta meistä tämän paikan rikkaus ovat juurikin nämä tarinat ja itse luonto, joka tarjoaa joka kerta jotain uutta ihmeteltävää. Nytkin Joenkielisen ohitettuamme taivaalla kaartelee komea maakotka, joka laskeutuu joen penkalla nojallaan olevan kelopuun oksalle katsomaan ohi lipuvaa venettä. Hetken päästä kirjavasta ruskamaisemasta meitä katsoo valkoinen poro.
Viimein vene hiljentää vauhtiaan ja kaartaa laituriin. Sen tyvellä on kyltti, jossa lukee Ravadasköngäs. Olemme perillä. Heti moottorin hiljennyttyä maisemasta vyöryy esiin kohiseva ääni. Lähdemme kulkemaan ääntä kohti ja voi veljet, mikä näky edessämme onkaan! Vaikka könkäästä on nähnytkin valokuvia, niin sen kokoa ja veden voimaa ei kuitenkaan ole hahmottanut ennen kuin se on omin silmin ihmeteltävänä. Joki syöksyy edessämme könkään huipulta kivien kautta vapaana ja kuohuvana altaaseen, jossa vesi välkkyy turkoosin sinisenä. Näky on uskomaton. Putouksen ympärillä runsaana kasvavan suopursun huumaava tuoksu iskee tajuntaan ja kylmä, kuohuva koski raikastaa ilmaa yhä entisestään. Olo on lumoutunut ja aika tuntuu seisahtavan.
Lähdemme seuraamaan ylös rotkon reunaa johtavaa polkua. Paikka ottaa taas kerran pauloihinsa ja istumme könkään ylävirralle ihmettelemään paikan kauneutta ja veden voimaa. Katsellessamme alas veden pyörteiden kovertamia hiidenkirnuja mieleen nousee tarina, jonka Antti on kuullut paikasta: eräs kullankaivaja on nähnyt sellaisen unen, että Ravadaskönkään kuohuissa on hiidenkirnu, jossa on ämpärillinen kultahippuja.
Kultahippuja tahi ei, päätämme jättää tutustumatta kirnujen syvyyksiin, sillä alkaa vatsassa kurnia ja on aika lähteä paluumatkalle. Veneessä syömme reissun innovaatiota, nokipannussa höyrytettyjä makkaroita. Voi, että maistuukin hyvältä!
Kommentarer
Legg inn en kommentar